Seuroja ja suomea

Täällä yksinäisellä vartiopaikalla seurojen merkitys on korostunut hyvin paljon. Ennen mahdollisuus seuroissa käymiseen oli useamman kerran viikossa. Nyt mahdollisuutta ei ole kuin juuri ja juuri kuukauden välein, välillä harvemminkin. Seurat ovat täällä kuin juhla. Lauantaina pääsinkin seuroihin muutaman päivän varoitusajalla. Lähtemistä toki edisti hyvin paljon myös oma haluaminen. Seurat järjestettiin Herzlakessa noin puolen tunnin automatkan päässä. Vanhempi uskovainen mies, joka toimi puhujana, kävi hakemassa minut aamulla kotiinsa. Hänen suomalainen vaimonsa oli laittanut sillä aikaa meille aamupalan. Aamupäivän viihdyin heidän kodissaan Päivämiestä lukien. Ennen luin Päivämiehestä lähinnä itseä kiinnostavaat kohdat, mutta nyt huomasin lukevani sen sana sanalta. Joulutervehdykset luin myös. Harmi, kun itse unohdin laittaa joulutervehdyksen. Vanhempani eivät olleet myöskään laittaneet joulutervehdystä. Luulenpa USA:an muuton vaikuttaneen aika paljon. Siihen aikaanhan joulutervehdyksiä kerättiin.

Puolenpäivän aikaan lähdimme kolmisin kirkolle, jonka yhteydessä on seurakuntatalo. Laitoimme Marjan kanssa herkullisia leipiä. Kattauskin oli kuin juhlissa. Niin harvoin päästään seuroihin, että niistä muodostuu suuret juhlat. Seurat ovat aina tavallaan juhlat, mutta sitä ei niinkään ymmärrä, jos seuroja on viikottain tarjolla. Itse seurapuhe oli melko lyhkäinen, koska kuulijakunta koostuu vanhuksista. Meitä oli laskujeni mukaan 16 ja minä olin selvästi nuorin. Seuraava oli yli kuudenkymmenen. Uskovaisia eivät he kaikki ole, mutta tulevat silti ja onhan seurat yhtä paljon heillekin. Seurat olivat saksaksi ilman tulkkausta, mutta ymmärsin kuuntelemalla tarkasti. Jouluevankeliumin he halusivat minulle suomeksi lukea. Tai Ernst (puhuja) toivoi minun kuulevan jouluevankeliumin myös suomeksi ja Marja luki sen. Lauloin Ernstin pyydöstä suomenkielisen virren numero yksi, jonka varmaan jokainen suomalainen on joskus kuullut.

"Hoosianna, Daavidin poika,
kiitetty olkoon hän!

Kiitetty Daavidin poika,
joka tulee Herran nimeen.

Hoosianna, hoosianna,
hoosianna hoosianna!

Kiitetty Daavidin poika,
joka tulee Herran nimeen."

Kahvittelun yhteydessä muutama luki vielä joitain joulukertomuksia tai muita pieniä kertomuksia. Lauloimme myös paljon. Tällä kertaa ilman urkusäestystä, joka meillä kirkkosalissa oli ollut. Kanttorina toimin taaskin minä, mutta oikeastaan se on ihan mukavaa. Seurakuntasalissa kirkon pastori pyysi meitä kahta suomalaista laulamaan jonkun suomenkielisen joululaulun. Lauloimme laulun, jonka 9-vuotias siskoni pyytää minua aina jouluna soittamaan ja laulamaan. Hän on pyytänyt tätä ainakin viimeiset neljä vuotta ellei kauemminkin. Kirjoitan tähän vanhat sanat, koska satun muistamaan ne ulkoa (ei kaikkia säkeistöjä) ja vanhoilla sanoilla olen sitä aina laulanut.

"Oi joulun tähti pieni,
sä kirkkain tähtönen.
Valollas johda tieni
seimelle Jeesuksen.
Valollas johda tieni
seimelle Jeesuksen."

"Se, mikä täällä maassa
sydäntä ahdistaa,
majassa autuaassa
armosta anteeks saan,
majassa autuaassa
armosta anteeks saan."

"Ja sydämeni seimeen
asuntoon halvimpaan
armosta lapsen kalliin
vain saisin asumaan,
armosta lapsen kalliin
vain saisin asumaan."