Suomessa monilla on ennakkoluuloja uskovaisia kohtaan. Lestadiolaisuus on saatu siellä aika lailla huonoon valoon, joten ei kannata heti mennä sanomaan uskonnostaan. Itse olen ainakin kokenut se tuollain. Toki niitä myönteisestikin suhtautuvia aina löytyy. Täällä erilaisten uskontojen ja kirkkojen kirjo on valtava. Jopa asuinalueilla saattaa olla oma kirkko. Sitä en sitten tiedä, miten ihmiset täällä uskovat, mutta sunnuntaiaamuisin on kirkkokansaa liikkeellä. Tai sitten on liikkeellä niitä, jotka jonottavat useamman tunnin aamupalalle jonnekin aamiaispaikkaan.
Ei täällä kukaan liiemmin välitä siitäkään, mitä toiset pukevat päällensä ja miten he toimivat. Jotenkin vapaampi maa tämä on, joissain asioissa. Tunnen helpommaksi olla oma itseni eikä minun tarvitse yrittää olla sitä, mitä muut ovat tai haluavat olla. Kielimuurin takia se hiljainen ja ujo puoli minusta on tullut hyvin vahvasti esille muutaman vuoden tauon jälkeen. Välillä ärsyttää, kun istun joka paikassa aivan hiljaa enkä yleensä edes ymmärrä muiden juttuja. Joskus kai sitä kuitenkin oppii ymmärtämään eikä sitä voi vaatia vielä näin lyhyessä ajassa.
Arkipuhetta on silti vielä helppo ymmärtää seurapuheiden rinnalla. Yleensä istun koko tunnin penkissä aivan hiljaa ymmärtämättä mitään. Pari kertaa olen ymmärtänyt raamatuntekstin sen tuttuuden vuoksi. Kerran joku sisaruksista käski laittaa kädet ristiin loppurukoukseen ja ihmettelin, koska en edes kovalla keskittymisellä ollut ymmärtänyt tuollaista helppoa asiaa. Lähden silti seuroihin, vaikka tuntuukin tyhmältä istua penkissä ymmärtämättä puhetta.
Viime lauantaina minulla on ensimmäistä kertaa iltakylässä oikeasti mukavaa. Tulimme ulko-ovesta suoraan täyteen olohuoneeseen, jossa nuoret lauloivat jo. Perheen äiti viittilöi huoneen toiselta laidalta tyhjälle tuolille ikkunan eteen, joten puikkelehdin sinne. Huomasin istuvani yhden tutun viereen. Hän oli tullut tervehtimään minua seuroissa, kun olin tällä mantereella vasta kolmatta päivää. Illan mittaan juttelin ja nauroin nuorten kanssa. Muuten minä olen sanonut, että lähdetään, mutta silloin veljeni joutui laittamaan takkinsa päälle ennen kuin nousin edes hyvästelemään. Eilen iltaseuroissa uskaltauduin jopa juttelemaan muutaman kanssa.
Niin, että kyllä sitä aurinkoa näkyy, vaikka välillä tuntuu elämä menevän mustassa liimassa. Kolmas kouluviikko alkoi tänään ja rukous on, ettei se menisi yhtä huonosti kuin edelliset kaksi.
