"Minulla on synnit anteeksi ja olen uskomassa", ajattelin eile istuessani autossa kotiin päin. Olin viikonlopun sillä uskovaisella pariskunnalla, jolla olin joulukuussakin. Lauantaina oli nimittäin heidän kotipaikkakunnallaan seurat.
"Ovat syntini anteeksi suuret,
koko velkani maksettu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
ole kiitetty, kiitetty."
SL 295:1
Minulla on ollut kirjoittamisesta aika pitkä tauko, mutta ihan syyllä. En halunnut kirjoittaa "Uskovaisena maailmalla" -blogia, koska en oikein tiennyt olenko uskomassa vai en. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että iltarukouksen lukija on kyllä uskovainen. En minä ole iltarukoustani kertaakaan unohtanut, mutta ei rukoileminen uskovaiseksi tee. Elämä alkoi muuten menemään muilla raiteilla: elokuvia tuli katseltua (tosin lasten ja nuorten), musiikkimaku muuttui kevyempään ja ulkonäkö tuli merkityksellisemmäksi. Ajattelin yksinäisyyden koulussa johtuvan erilaisuudesta. Halusin olla samanlainen kuin toiset, epäuskovaiset. En minä kuitenkaan epäuskovainen halunnut olla, mutta enpä kaidallakaan tiellä halunnut pysytellä.
Usko vaikutti paljon myös mielialaan. Kävin host-perheeni kanssa heidän kirkossaan sunnuntaisin ja yritin saada edes sieltä jotain. Heidän uskontonsa on aika lailla samanlainen kuin suomessa helluntailaiset. En minä sieltä tietenkään rauhaan voinut löytää. Toissapäivänä seuroissa sain syntini anteeksi ja vielä eilen lähtiessänikin minulle saarnattiin evankeliumi. Tuntui kuin olisin lentänyt. Mieli oli niin kevyt ja onnellinen. Olin päässyt sieltä laidalta harhailemasta pois.
"Oi Jumalani iloitsen,
sinulta puvun sain.
Se sopii mulle taivaaseen,
johonka matkustan.
Ah kuinka kerran seisoisin
edessä Herrani,
jos tämä armo autuain
minulta puuttuisi?"
SL 60:1 ja 5
