Mietteitä keskusteluillasta

Eilen oli nuorten keskusteluilta eräässä kodissa, johon melkein jätin menemättä. Äiti kuitenkin "pakotti" lähtemään ja onneksi niin. Siellä näki uskovaisia nuoria, joita en muuten näe. Seuroissa on toki nuoria, mutta ei heidän kanssaan tule juteltua elleivät he tule juttelemaan. Kynnys lähtea oli eilen yllättävän suuri. Luulisin sen johtuvan pitkästä tauosta käydä iltakylissa. Minulla tuli siis useamman viikon tauko iltakylistä ja muista nuorten tapaamisista ja suurena syynä oli koulu.

Juttelimme eilen kiitollisuudesta, koska Kiitospäivää vietettiin torstaina. Uskonsisaren sanoja mukaillen kiitollisuuden aiheita on monia, mutta silti usein rukouksissamme pyydämme kiittämisen sijasta. Se on ikävä kyllä totta. Emme osaa tyytya siihen, mitä meillä on, vaan haluamme lisää. Kaikki, mitä meilla on, on Jumalan lahjaa ja siitä olisi hyva välillä kiittää. Terveys on hyvä esimerkki, sillä emme välttämättä edes ajattele, kuinka tärkeä terveys on, kunnes menetämme sen.

Uskosta ja seuroihin pääsystä saamme myös kiittää Taivaallista Isää. Saksassa ollessani pääsin seuroihin muutaman kerran, mutta matkojen järjestaminen pienestä kaupungista pikkukylään ei aina ollut helppoa tai edes mahdollista. Nettiseurojen merkitys on siinä tapauksessa merkityksellinen, mutta nekin jäävät pian unohduksiin, kun ei ole uskovaisten kanssa niin pitkään aikaan. Ensin keksin tekosyitä itselleni, miksi en kuunnellut nettiseuroja, mutta myöhemmin en vaivautunut siihenkään.

Keskusteluillan vetäjä kysyi eilen, oliko joku ollut pois Jumalan valtakunasta ja saanut sitten syntinsä anteeksi. Olisin toisaalta halunnut kertoa siinä, mutta en uskaltanut, eikä kielitaitoni olisi luultavasti riittänyt. En luultavasti kykene koskaan kertomaan totuutta jättämättä mitään pois. Häpeän montakin asiaa, mitä tein. Häpeän myös sitä, etten pysty kertomaan koko totuutta edes äidilleni tai läheisimmille ystävilleni. En minä varsinaisesti missään vaiheessa kieltanyt uskoa, mutta suviseuroissa huomasin miettivani, etten ollut enää aikoihin ollut uskovainen.

Elokuvien katsominen ja kevyen musiikin kuuntelu olivat minulle ennen jyrkka ei. Epäuskovaisten keskellä usko unohtuu nopeasti ja minulle heikko kohta oli erityisesti musiikki. Pian aloin katsoa elokuvia ja tv-sarjoja ensin host-sisaruksieni kanssa ja myöhemmin yksin. En nähnyt siinä mitään pahaa, koska ne olivat vain joitain lastenelokuvia. Musiikin ja elokuvien myöta turruin. Kuuntelin harvakseltaan nettiseuroja vain tavan vuoksi, mutta muuten kuunneltavana oli kevyempään suuntaan mennyt musiikki. Myös kayttaytymiseni muuttui jonkin verran, enkä enää jaksanut jäädä tanssiaisista tai ystävien ravintolakäynneistä pois. Maailma vei mukanaan.

Muistan suviseuroissa manneeni teltassa hereillä ja miettineeni uskonkysymyksia. En tiedä pitiko minua hereillä, vesisade, teltan alla kaiveleva myyrä vai ne lukemattomat kysymykset. Silloin tajusin, että maailma oli vienyt minut mukanaan jo kuukausia aiemmin. Onneksi sain uskoa synnit anteeksi ja huomasin, ettei minun tarvinnut miettiä enää niitä kaikkia vaikeita kysymyksiä. Olo oli vapaa. Silti mietin usein, miksi en voi kertoa koko totuutta kenellekään. Jos joku jäi miettimaan, niin en todellakaan ole tässäkään kertonut kaikkea, en edes puolia.

Liimaa ja aurinkoa

Suomessa monilla on ennakkoluuloja uskovaisia kohtaan. Lestadiolaisuus on saatu siellä aika lailla huonoon valoon, joten ei kannata heti mennä sanomaan uskonnostaan. Itse olen ainakin kokenut se tuollain. Toki niitä myönteisestikin suhtautuvia aina löytyy. Täällä erilaisten uskontojen ja kirkkojen kirjo on valtava. Jopa asuinalueilla saattaa olla oma kirkko. Sitä en sitten tiedä, miten ihmiset täällä uskovat, mutta sunnuntaiaamuisin on kirkkokansaa liikkeellä. Tai sitten on liikkeellä niitä, jotka jonottavat useamman tunnin aamupalalle jonnekin aamiaispaikkaan.

Ei täällä kukaan liiemmin välitä siitäkään, mitä toiset pukevat päällensä ja miten he toimivat. Jotenkin vapaampi maa tämä on, joissain asioissa. Tunnen helpommaksi olla oma itseni eikä minun tarvitse yrittää olla sitä, mitä muut ovat tai haluavat olla. Kielimuurin takia se hiljainen ja ujo puoli minusta on tullut hyvin vahvasti esille muutaman vuoden tauon jälkeen. Välillä ärsyttää, kun istun joka paikassa aivan hiljaa enkä yleensä edes ymmärrä muiden juttuja. Joskus kai sitä kuitenkin oppii ymmärtämään eikä sitä voi vaatia vielä näin lyhyessä ajassa.

Arkipuhetta on silti vielä helppo ymmärtää seurapuheiden rinnalla. Yleensä istun koko tunnin penkissä aivan hiljaa ymmärtämättä mitään. Pari kertaa olen ymmärtänyt raamatuntekstin sen tuttuuden vuoksi. Kerran joku sisaruksista käski laittaa kädet ristiin loppurukoukseen ja ihmettelin, koska en edes kovalla keskittymisellä ollut ymmärtänyt tuollaista helppoa asiaa. Lähden silti seuroihin, vaikka tuntuukin tyhmältä istua penkissä ymmärtämättä puhetta.

Viime lauantaina minulla on ensimmäistä kertaa iltakylässä oikeasti mukavaa. Tulimme ulko-ovesta suoraan täyteen olohuoneeseen, jossa nuoret lauloivat jo. Perheen äiti viittilöi huoneen toiselta laidalta tyhjälle tuolille ikkunan eteen, joten puikkelehdin sinne. Huomasin istuvani yhden tutun viereen. Hän oli tullut tervehtimään minua seuroissa, kun olin tällä mantereella vasta kolmatta päivää. Illan mittaan juttelin ja nauroin nuorten kanssa. Muuten minä olen sanonut, että lähdetään, mutta silloin veljeni joutui laittamaan takkinsa päälle ennen kuin nousin edes hyvästelemään. Eilen iltaseuroissa uskaltauduin jopa juttelemaan muutaman kanssa.

Niin, että kyllä sitä aurinkoa näkyy, vaikka välillä tuntuu elämä menevän mustassa liimassa. Kolmas kouluviikko alkoi tänään ja rukous on, ettei se menisi yhtä huonosti kuin edelliset kaksi.

Uusi alku taas kerran

Välillä sitä miettii, miksi juuri minä. Aloitin vuosi sitten Saksassa kaiken alusta, kielestä lähtien. Tänä syksynä joudun taaskin aloittamaan kaiken alusta paitsi kielen. Melkein alusta joudun kielenkin aloittamaan, koska englanti on aina ollut heikko. Koulussa kiikuin juuri ja juuri hyväksytyn puolella englannin arvosanoissa, vaikka muuten koulu on ollut minulle aina helppoa.

Perheeni muutti viime lokakuussa tänne Yhdysvaltojen länsirannikolle Seattlee ja minä tulin heinakuun lopussa käytyäni ensin Suomessa hankkimassa viisumin. Onneksi suviseurat ja kahdet opistoseurat sattuivat Suomenreissun aikaan, joten kävin toki niissä. Oli muuten aivan ihanaa olla sanan kuulossa. Lähdin ranuan opistoseurojen avajaisten jälkeen kohti Seattle-Tacoman lentokenttää välilaskupaikkana Islanti, joten kolmansiin opistoseuroihin en ehtinyt.

Suviseurojen lippurivistö

Lentokoneeni oli reilusti myöhässä, mutta silti minua oli jaksettu odottaa ja jälleennäkeminen oli jotain sanoinkuvaamatonta. Nuorin veljeni (2v) pääsi hänkin pian ujoudestaan, vaikka hän oli ollut vasta vuoden viimeksi tavatessamme. Seuraavat päivät minussa oli varmaankin jokin hyvin tiukka magneetti, joka aikaa myöten vähän heikkeni. Oli mukava olla taas perheen keskellä, vaikka en ollut koskaan ennen siinä kodissa käynytkään.

Tervetuliaispiirros

Juhlameininkiä tuloni iltana

Pikkumiehen halaus

Kaipaa Suomeen, mutta en minä heti ole takaisin lähdössä. Suomenkielisiä seuroja kaipaan kovasti, koska englanninkielisestä saarnasta harvoin ymmärrän. Yhdesti olen raamatuntekstin ymmärtänyt, mutta muuten olen istunut seuroissa ymmärtämättä hölkäsen pöläystä. Se on todellakin turhauttavaa, mutta en minä viitsi kotiinkaan jäädä.

Odotusta

En varmastikaan ole ainoa, joka odottaa suviseuroihin pääsyä. Tuntuu silti kummalliselta ajatella olevansa seuroissa. Olin viime lauantaina viimeksi pienissä seuroissa ja yhteensä olen ollut tämän vuoden aikana vain neljästi. Seurat ovat lähetysseuroja lukuun ottamatta pidetty saksaksi. Vaikka minä saksaa muuten hyvin osaan, ei teologinen puoli niinkään onnistu. On aivan eri asia kuunnella seurapuhetta omalla äidinkielellään. Suviseuroissa olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ilman perhettäni, joka sattuu asumaan valtameren takana mantereen toisella laidalla. Onneksi minulla on sukulaisia ja ystäviä, mutta silti on kurjaa ajatella suviseuroja ilman perhettä. No minä sentään pääsen sinne, joten hyvinhän se on.

Elämä on täynnä risteyksiä, mutta välillä tuntuu
pyörivän ympyrää.

Olin ennen tosiaankin tiukka todella monia asioita kohtaan. Sanoin ystävilleni useinkin elokuvien katselusta tai jostai muusta vastaavasta. Nyt minä teen kuitenkin itse niin. En tunne sen olevan niinkään paha, mutta tunnen syyllisyyttä tehdä sitä, mitä vastaan olin ennen. En minä katso kuin lähinnä lastenelokuvia tai elokuvia, joiden ikärajoitus on korkeintaan 12. Harry Potter on tainnut olla raakamaisin elokuva. Viime viikon ylioppilasjuhlissa tanssin useanpaankin kertaan. En ole ikinä oikeen ymmärrtänyt, miksi uskovaiset eivät tanssi. En minä näe montakaan asiaa vääränä, mutta vaaraksihan ne ovat uskolle. Emmehän me halua tehdä asioita, jotka saattavat johtaa väärille teille tai tuottaa huonon omantunnon. Tunnen olevani uskovainen kaikesta huolimatta. Haluan uskoa ja päästä taivaaseen. Välillä tulee epävarmoja hetkiä, jolloin miettii uskontilaansa ja kyseenalaistaa uskoa.

Jouluenkeleitä kesälläkin

Tästä taisin tulla nyt aika sekava postaus, mutta silloinhan se kuvastaa täydellisesti tämänhetkistä sisäistä minää. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan näin lähdön kynnyksellä. Viisi täyttä päivää ja jo kuuden vuorokauden päästä istun koneessa matkalla Tampereelle.

Jumalan lahjaa on siskot ja veljet

Nykyinen host-perhe, jossa olen asunut jo kaksi kuukautta, on hyvin uskonnollinen, katolilainen. Host-isäni kanssa puhumme melko usein uskosta, varsinkin, jos olemme kaksin. Olen yrittänyt selittää uskomistani, mutta hän ei ole ihan tainnut ymmärtää. Kerran juttelimme synnistä ja syntien anteeksi antamisesta. Luulin hänen suuttuneen, mutta myöhemmin hän sanoi, että sanani olivat laittaneet hänet miettimää. Synti oli tullut puheeksi joitain kiertoteitä pitkin siitä, kun hyvä ystäväni kielsi uskonsa. Hän yritti lohduttaa minua sanomalla, että lopulta kaikki pääsevät taivaaseen. Hän sanoi, että armollinen Jumala ei jätä ketään. Niinhän se on, mutta taivaaseen pääsee vain uskomalla. Hänen mukaansa ateistitkin pääsevät taivaaseen.

Jotenkin uskonnon aiheisista keskusteluista menee pää monestikin pyörälle. Alan itse miettimään ja kyseenalaistamaan asioita, joita olen ennen pitänyt selvänä. Heikoimpina hetkinä yritän välttää sellaisia keskusteluja, mutta sekään ei aina auta. Minulle on sanottu monesti, että minun täytyy löytää oma tie Jumalan luokse. Eihän niitä teitä ole kuin yksi: kaita. Lavea tie ei vie Jumalan luokse. Minun täytyisi kuulema itse päättää, miten uskon. Niinhän minä päätänkin. Voisin kyllä rakentaa uskoni erilaisia ajatuksia yhdistämällä, ottamalla joitain ajatuksia pois ja lisäämällä joitain. Ei se olisi sitten enää se usko, joka vie taivaaseen. Ei ole tainnut vielä kukaan todella ymmärtää.

Minä en usko näin, koska vanhempanikin uskovat näin. Uskon, koska haluan päästä kerran taivaaseen. Tämä ei ole sääntöjen usko. Saan tehdä vaikka mitä, mutta miksi tekisin niin. Vanhempani eivät ole kieltäneet minulta mitään. Koko elämäni ei ole onneton, jos minulla sattuu olemaan vain huonompi päivä. Jos minulla menee huonosti, ei syy yleensä liity millään tavalla uskomiseen. En tee asioista syntiä. Jotkin vain ovat syntiä ja sitä en ole minä tai joku muu uskovainen määräämässä. Se, että emme juo alkoholia, ei johdu Suomen alkoholiongelmista. Syynä siihen, etten tanssi, ei ole kielletty hauskanpito. Jos hauskanpito nimittäin olisi syntiä, kantaisin valtavaa syntitaakkaa. Nämä ja monet muut asiat haluaisin epäuskoisten ymmärtävän. Moni ajattelee, että sanon näin vain uskon painostuksesta. Se ei todellakaan pidä paikkansa. Voi, kun ihmiset ymmärtäisivät minun tekeväni tämän kaiken omasta tahdostani.

Ikävöin uskovaisia. Heidän seurassaan voin olla uskovainen ilman kysymyksiä, katseita ja kommentteja. He uskovat ja ymmärtävät. Heille ei tarvitse selitellä. He tietävät, miten uskon. On vaan niin paljon vapaampi olla uskovaisten seurassa. Ei edes tarvitse puhua, mutta silti olemme samaa joukkoa. Uskomme. Luotamme.

Kaksi samanlaista mehujäätä, polkupyörä, koulun parkkipaikka, lämmin heinäkuun päivä. Tuota yhtää kuvaa katsoessa muistan sen turvallisen tunteen. Se oli viimeisiä kertoja siskoni kanssa ennen lähtöäni. Toinen istuu vieressä. Nautimme hetkestä. Rakas sisko, jonka pian jouduin jättämään. Olen monesti ajatellut, kuinka ärsyttävä olet. Osaat nimittäin olla ärsyttävä, mutta niin minäkin. En ole varmaan ikinä sanonut kuinka paljon rakastan sinua. Tiedätköhän edes, kuinka paljon tälläkin hetkellä ikävöin sinua? Kunpa olisit täällä. Kunpa olisit vaikka ärsyttämässä minua. Ikäeroa meillä on lähes yhdeksän vuotta, mutta ikä on vain numero. Olen sanonut sinulle niin usein rumasti, mutta se ei tarkoita etten rakastaisi sinua. Me pidetään kyllä tyttöjen päivä, kun tuun sinne. Ehkäpä nuorin siskoksistakin voisi tulla mukaan. Lupaan sinulle rakas sisko yhden (tai useamman) siskosten päivän.

Varmasti monilla on kaksi tai useampia siskoja. Minun siskoni ovat kuitenkin ne kaksi parasta. Kukaan neljästä host-siskosta ei ole edes verrattavissa minun kahteen prinsessaan. Ehkä joku on huomannut, kuinka ikävä minulla on siskojani. Siskot ovat ainutlaatuisia ja koko maailmasta ei löydy samanvertaisia peikkoprinsessoja.

Velikullat eivät ole jääneet unohduksiin. Älkää luulkokaan, että minä viisi rakasta veljeäni noin vain unohtaisin. Heitä minulla on aivan yhtä ikävä kuin siskojani, mutta siskot ovat siskoja. Jotenkin olen tällä viikolla kaivannut siskoista vanhempaa enemmän kuin koko tänä muuna aikana. Olet vain ajatuksissani koko ajan ilman, että minä sinua ajattelisin.

Uskoni muiden silmissä

"Seittemän sisarusta?! Saanko kysyä et onko niillä kaikilla samat vanhemmat? Eihän sun vanhemmillas oo sitte ollu mihinkää muuhun aikaa."

"Miksi sä et juo alkoholia? Kyllähän Jeesuskin joi ja muutti jopa veden viiniks."

"Miten nii et tuu elokuvii? Et sä siitä uskoas menetä."

"Tää on +6 elokuva. Kai sä tätä voit kattoo?"

"Ei ehkäsyä? Ootteko te jotenki hulluja?"

"Mehän uskotaan oikeestaa samalla tavalla, joten miks sun pitäis päästä sun seuroihin?"

"Kaikki pääsee kuitenki lopulta taivaaseen, joten ei kai sillä oo väliä, mitä sä teet."

"Sun vanhemmat ei oo täällä näkemässä."

Välillä tuntuu mieli pamauttaa kyselijää naamalle, mutta yleensä niistä on kuiteskin lopulta syntynyt kehittäviä keskusteluja. Kaikki saa elää, miten haluaa, jos vain noudattaa lakeja. Tällä tarkoitan nyt esim. valtioiden lakeja. Uskoon liittyvät kysymykset tuntuvat lähes poikkeuksetta vaikeilta. Pahimmilta on tuntunut kuitenkin se, kun yksi vanhempi rouva ihmetteli lapsilukua ja sanoin nauraen, ettei vanhempani ole muuta ehtineetkään elämässään tehdä. Se oli ilkeästi sanottu ja meinasin sanoa yhtä lailla takaisin, mutta hillitsin viime hetkellä itseni. Sen verran kunnioitusta minulla oli sitä saksalaista eläkeläismummoa kohtaan. Olen täällä ollessa kuitenkin pystynyt vastaamaan uskonkysymyksiin melko hyvin ja luomaan ihmisille toivottavasti positiivisen kuvan uskostani. Suomessa monilla on niin paljo ennakkoluuloja uskovaisista, etten ole uskaltanut sanoa siihen päälle mitään. Olisin muiden mielestä kuitenkin ollut väärässä. 

Monet myöskin olettavat, että meillä on asioita joita saa ja joita ei saa tehdä. Oikeastaanhan kaikki on vain omantunnon asia. Olen yrittänyt selittää, etten tee sittä, mistä ei jää hyvä mieli. Sitä ei kuitenkaan monikaan ole ymmärtänyt. Pääasia on kuitenkin, että minun hyväksytään tällaisena mukaan. Hyvä ystäväni, jonka kanssa olen samalla luokalla, on monestikin tukena, vaikka hän on katolilainen. Tiistaina olimme kaveriporukalla syömässä ja tietenkin taas kohoteltiin maljoja. Kun toiset kummastelivat sitä etten minä kohota maljaa, ehti ystäväni selittää siihen syyn ennen kuin minä ehdin suuni aukaista. Hän on myöskin yksi niistä harvoista, jotka eivät pyydä minua mukaan paikkoihin, joihin en halua. Ihanaa omistaa sellainen ystävä epäuskovaisten joukosta.

Jumala on antanut meille kaikille lahjoja.

Ovat syntini anteeksi suuret

"Minulla on synnit anteeksi ja olen uskomassa", ajattelin eile istuessani autossa kotiin päin. Olin viikonlopun sillä uskovaisella pariskunnalla, jolla olin joulukuussakin. Lauantaina oli nimittäin heidän kotipaikkakunnallaan seurat.

"Ovat syntini anteeksi suuret,

koko velkani maksettu.

Ole kiitetty Herrani Jeesus,

ole kiitetty, kiitetty."

SL 295:1

Minulla on ollut kirjoittamisesta aika pitkä tauko, mutta ihan syyllä. En halunnut kirjoittaa "Uskovaisena maailmalla" -blogia, koska en oikein tiennyt olenko uskomassa vai en. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että iltarukouksen lukija on kyllä uskovainen. En minä ole iltarukoustani kertaakaan unohtanut, mutta ei rukoileminen uskovaiseksi tee. Elämä alkoi muuten menemään muilla raiteilla: elokuvia tuli katseltua (tosin lasten ja nuorten), musiikkimaku muuttui kevyempään ja ulkonäkö tuli merkityksellisemmäksi. Ajattelin yksinäisyyden koulussa johtuvan erilaisuudesta. Halusin olla samanlainen kuin toiset, epäuskovaiset. En minä kuitenkaan epäuskovainen halunnut olla, mutta enpä kaidallakaan tiellä halunnut pysytellä.

Usko vaikutti paljon myös mielialaan. Kävin host-perheeni kanssa heidän kirkossaan sunnuntaisin ja yritin saada edes sieltä jotain. Heidän uskontonsa on aika lailla samanlainen kuin suomessa helluntailaiset. En minä sieltä tietenkään rauhaan voinut löytää. Toissapäivänä seuroissa sain syntini anteeksi ja vielä eilen lähtiessänikin minulle saarnattiin evankeliumi. Tuntui kuin olisin lentänyt. Mieli oli niin kevyt ja onnellinen. Olin päässyt sieltä laidalta harhailemasta pois.

"Oi Jumalani iloitsen,

sinulta puvun sain.

Se sopii mulle taivaaseen,

johonka matkustan.

Ah kuinka kerran seisoisin

edessä Herrani,

jos tämä armo autuain

minulta puuttuisi?"

SL 60:1 ja 5