Seuroja ja suomea

Täällä yksinäisellä vartiopaikalla seurojen merkitys on korostunut hyvin paljon. Ennen mahdollisuus seuroissa käymiseen oli useamman kerran viikossa. Nyt mahdollisuutta ei ole kuin juuri ja juuri kuukauden välein, välillä harvemminkin. Seurat ovat täällä kuin juhla. Lauantaina pääsinkin seuroihin muutaman päivän varoitusajalla. Lähtemistä toki edisti hyvin paljon myös oma haluaminen. Seurat järjestettiin Herzlakessa noin puolen tunnin automatkan päässä. Vanhempi uskovainen mies, joka toimi puhujana, kävi hakemassa minut aamulla kotiinsa. Hänen suomalainen vaimonsa oli laittanut sillä aikaa meille aamupalan. Aamupäivän viihdyin heidän kodissaan Päivämiestä lukien. Ennen luin Päivämiehestä lähinnä itseä kiinnostavaat kohdat, mutta nyt huomasin lukevani sen sana sanalta. Joulutervehdykset luin myös. Harmi, kun itse unohdin laittaa joulutervehdyksen. Vanhempani eivät olleet myöskään laittaneet joulutervehdystä. Luulenpa USA:an muuton vaikuttaneen aika paljon. Siihen aikaanhan joulutervehdyksiä kerättiin.

Puolenpäivän aikaan lähdimme kolmisin kirkolle, jonka yhteydessä on seurakuntatalo. Laitoimme Marjan kanssa herkullisia leipiä. Kattauskin oli kuin juhlissa. Niin harvoin päästään seuroihin, että niistä muodostuu suuret juhlat. Seurat ovat aina tavallaan juhlat, mutta sitä ei niinkään ymmärrä, jos seuroja on viikottain tarjolla. Itse seurapuhe oli melko lyhkäinen, koska kuulijakunta koostuu vanhuksista. Meitä oli laskujeni mukaan 16 ja minä olin selvästi nuorin. Seuraava oli yli kuudenkymmenen. Uskovaisia eivät he kaikki ole, mutta tulevat silti ja onhan seurat yhtä paljon heillekin. Seurat olivat saksaksi ilman tulkkausta, mutta ymmärsin kuuntelemalla tarkasti. Jouluevankeliumin he halusivat minulle suomeksi lukea. Tai Ernst (puhuja) toivoi minun kuulevan jouluevankeliumin myös suomeksi ja Marja luki sen. Lauloin Ernstin pyydöstä suomenkielisen virren numero yksi, jonka varmaan jokainen suomalainen on joskus kuullut.

"Hoosianna, Daavidin poika,
kiitetty olkoon hän!

Kiitetty Daavidin poika,
joka tulee Herran nimeen.

Hoosianna, hoosianna,
hoosianna hoosianna!

Kiitetty Daavidin poika,
joka tulee Herran nimeen."

Kahvittelun yhteydessä muutama luki vielä joitain joulukertomuksia tai muita pieniä kertomuksia. Lauloimme myös paljon. Tällä kertaa ilman urkusäestystä, joka meillä kirkkosalissa oli ollut. Kanttorina toimin taaskin minä, mutta oikeastaan se on ihan mukavaa. Seurakuntasalissa kirkon pastori pyysi meitä kahta suomalaista laulamaan jonkun suomenkielisen joululaulun. Lauloimme laulun, jonka 9-vuotias siskoni pyytää minua aina jouluna soittamaan ja laulamaan. Hän on pyytänyt tätä ainakin viimeiset neljä vuotta ellei kauemminkin. Kirjoitan tähän vanhat sanat, koska satun muistamaan ne ulkoa (ei kaikkia säkeistöjä) ja vanhoilla sanoilla olen sitä aina laulanut.

"Oi joulun tähti pieni,
sä kirkkain tähtönen.
Valollas johda tieni
seimelle Jeesuksen.
Valollas johda tieni
seimelle Jeesuksen."

"Se, mikä täällä maassa
sydäntä ahdistaa,
majassa autuaassa
armosta anteeks saan,
majassa autuaassa
armosta anteeks saan."

"Ja sydämeni seimeen
asuntoon halvimpaan
armosta lapsen kalliin
vain saisin asumaan,
armosta lapsen kalliin
vain saisin asumaan."

Lähetysseuroissa

Lähetysseurat olivat jo marraskuun alussa, mutta blogin päivittäminen on yksinkertaisesti jäänyt. Seurat järjestettiin Bönenin evankelisella kirkolla parin tunnin ajomatkan päässä kotikaupungistani. Pääsin sinne yhden uskovaisen pariskunnan kyydillä, jotka asuvat hieman täällä päin. En minä kuitenkaan helposti matkanvarrella asu, mutta kyydin sain. Jo heti tervehdittäessä huomasin, kuinka olimme yhtä porukkaa, vaikka tapasimmekin ensimmäisen kerran. Rouva on kotoisin Suomesta, mutta asunut täällä jo yli neljäkymmentä vuotta. Hänen puolisonsa on saksalanen eikä osaa oikeastaan suomea.

Seurapaikalle päästyämme oli siellä jo muutama henkilö. SRK:n kaksi puhujaa (Eero Nuolioja ja Hannu Kinnunen) olivat aamuteellä/-kahvilla ja seurojen pääjärjestäjä oli myös paikalla. Hänkin oli muuttanut 40-50 vuotta aijemmi Suomesta Saksaan. Hänen miehensä ei ole uskomassa, joten rouva oli tullut yksin. Hänen luotaan sain yöpymispaikan yhdessä Hollannista tulleen suomalaisnaisen kanssa. Hänellä on Hollannissa muslimiperhe: mies ja kaksi tytärtä. Alkuun autoin ruuanlaitossa, koska seurat alkoivat puoleltapäivin lounaalla. Pidin myös pieniä lapsukaisia sylissäni ja katselin heidän perään. Mielummin katsoi lasten perään ja annoin äidin laittaa ruokaa kuin toisin päin. Seuroissa oli kaksi lapsiperhettä ja alle kouluikäisiä lapsia oli seitsemän. Minä olin kahdeksanneksi nuorin eli seuroissa ei ollut minun ikäistäni porukkaa, mutta se ei haitannut.

Emme ymmärtäneet tämän
kartan merkitystä.

Ruokaa riitti kahdessa mielessä.

Ruokaa riitti paljon. Puhuimme jopa jatkavamme seuroja vielä pari päivää, mutta eihän se noin vain onnistunut. Ruokaa riitti siis vatsan täytteeksi fyysisessä mielessä. Hengellistä ruokaakin me nälkäiset matkamiehet saimme. Seuraapuheita ei kovin montaa ollut, mutta keskusteluja sitäkin enemmän. Keskusteluaiheet olivat laidasta laitaan, mutta uskon näkökulma pysyi jokaisessa. Lauantai-iltana keskustelimme melko myöhään seurakuntatalolla ja majapaikalle mentyämme jatkoimme vielä juttua lähemmäksi puoltayötä. Juttelua käytiin pääosin suomeksi ja aluksi olikin hieman vaikeuksia vaihtaa kieltä. Sunnuntaina puhuin kuitenkin jo sujuvasti molempia kieliä vuoron perään. Puheet tulkattiin kaikki saksaksi tai suomeksi riippuen kielestä, jolla se saarnattiin.

Keittiön pöytä oli niin täynnä, että
oli vaikea laittaa ruokaa.

Meitä oli kokonaisuudessa siellä parikymmentä puhujat mukaanlaskettuina. Vaikka monet meistä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, olimme kuin olisimme aina tunteneet. Usko yhdistää hyvin vahvasti. Tunsin kuuluvani siihen joukkoon aivan alusta lähtien, vaikka jokainen kasvo oli minulle aivan uusi. Host-perheessäkään ei ole tullut samanlaista kuuluvuudentunnetta, vaikka olen asunut täällä jo neljä kuukautta. Tai huomenna tulee neljä kuukautta täyteen. Siitä tulikin mieleeni, että tasan neljä kuukautta sitten heinäkuun viimeisenä päivänä, sunnuntaina, olin viimeksi seuroissa Suomessa. Sen jälkeen olen ollut kerran seuroissa. Te, jotka pääsette seuroihin viikottain, muistakaa olla kiitollisia siitä. Joskus tulee tunne, että en jaksa lähteä seuroihin. Aina ei edes kuuntele seurapuhetta vaan kulkee omissa ajatuksissa. Tiedän tämän hvin omastakin kokemuksesta. Vaikka ne seurat tuntuvat välillä menevän vain rutiinilla, muistakaa olla kiitollisia. Kiitollisia siitä, että saatte kuulla Jumalan sanaa, saatte kuulla sitä viikottain tai ainakin lähes viikottain. Minä elin yli kolme kuukautta pelkkien nettiseurojen varassa ja nekin jäivät usein kuuntelematta. Näiden seurojen jälkeen seurojen ja uskon merkitys kuitenkin korostui.

Rakas pieni taivaantaimi

Kiitokseksi saamani kynttilä

Sunnuntaiaamun jumalanpalvelus oli täysin saksaksi, koska siellä oli myös tavallista epäuskovaista kirkkokansaa. Yksi laulu kaikui kuitenkin suomeksi. Lauloin yksin "Oi katsohan lintua oksalla puun" pianosäestyksellä. Kiitokseksi siitä pastori tuli jumalanpalveluksen jälkeen tuomaan minulle kynttilän ja pienen enkelin. Laulamista rakastavana tuo viikonloppu oli minulle muutenkin ihana. Lauloimme ja lauloimme niin saksaksi kuin suomeksikin. En kylläkään laulanut läheskään aina mukana, koska toimin säestäjänä. Ensimmäistä kertaa toimin seuroissa säestäjänä.

Vaikka uskovaisten kokoontumisia sanotaan seuroiksi, on evankeliumi se tärkein. Voi kuinka ihanaa on kuulla evankeliumia. Syntien anteeksisaamiseenkin voi tulla samanlainen tunne kuin seuroihin. Kun synnit saa anteeksi päivittäin, ei huomaa kuinka tärkeää se on. Vielä viimeiseksi sunnuntai-iltana pyysin synnit anteeksi, kun pääsin kotiin. Ilman evankeliumia ei pysy uskomassa. Minulle saa soittaa ihan ilman syytä. Voi vaikka vain saarnata evankeliumia. Se riittää.

Erilaisena

Kaikki ovat erilaisia. Toista täysin samanlaista ei löydy. Silti tunnen olevani erilainen kuin muut. Tuntuu, että ystävänikin on paljon samanlaisempi kuin muut, vaikka hän onkin muslimi ja hänen päänsä on aina peitettynä huivilla. Mikä se ero on ja mistä sen huomaa?

Se ero on usko. Olen uskovainen, he eivät. Usko tulee esille arkipäivien toimissa. En meikkaa, kuuntelen erilaista musiikkia, jne. Muutamia kertoja on tullut kiusallisia tilanteita, kun opettajan on tunnin alussa ilmoittanut, että katsomme jonkin elokuvan. Viimeksi tämä tapahtui eilen musiikintunnilla ja se oli jo toinen kerta tällä viikolla. Sanoin opettajalle, etten katso elokuvia. Hän pyysi minut käytävälle juttelemaan ja kysyi, miksi en katso. En halua oli vastaukseni, mutta hän ei oikein ymmärtänyt, miten joku ei halua katsoa elokuvia. Lopulta, kun sanoin, että syynä on uskontoni, hän ymmäri. Muslimiystävälläni sattui olemaan vapaatunti juuri samaan aikaan, koska hänen luokallaan oli uskontoa. Kävelimme tunnin ulkona urheilukentällä ja juttelimme kaikkea. Aika paljon juttelimme myös uskostani. Hän ei ymmärrä, miten paljon "sääntöjä" hänen uskontonsa tuo hänen elämäänsä. Hän ajattelee, että minun elämäni on hyvin rajattua. Niin ajattelee moni muukin, jonka kanssa olen uskosta puhunut.

Tiistaina olimme muutaman tuttavan kanssa harjoittelemassa joulujuhlaa varten. Siinä tuli uskokin sitten aiheeksi. Yksi poika haluaisi pastoriksi ja on siten perehtynyt raamattuun paljon. Keskustelu oli mielenkiintoinen. Vain yksi niistä neljästä ei ymmärtänyt, miksi uskon näin, mutta eipä hän itse usko mihinkään. Olin keskustelun alkuun kiusaantunut, koska se lähti minun alkoholin juomattomuudestani. Lopulta keskustelu oli kuitenkin hyvin kiinnostava.

Uskovainen haluan olla kilvoitustenkin keskellä,

koska haluan kerran päästä taivaaseen,

koska palkanmaksu on mittaamaton.

Matkalla

Syyslomalla (2viikkoa sitten) olin muiden tämän alueen vaihtareiden kanssa vajaan viikon reissussa kiertelemässä Saksaa. Matka oli aivan mahtava muutamaa pieneltä kuulostavaa, mutta isommalta tuntuvaa, asiaa lukuun ottamatta. Vaikka alkoholin juominen oli kielletty, oli monella sitä mukana. Viski oli aika suosittua... Tytöt eivät saaneet mennä poikien huoneeseen ja toisin päin, mutta silti nukuttiinkin samoissa huoneissa. Matkanjärjestäjät eivät siihen kumminkaan paljoa jaksaneet puuttua. Ehkä he tiesivät, että kaikesta huolimatta nuoret tekisivät niin. Lähes kaikki "flirttailivat" (en tiiä mite muute ton vois sanoo), myös minulle. Vaihtarit ovat hyvin avoimia ja sen huomaa myös asioissa, joiden luulisi olevan hyvinkin yksityisiä. Minua ällöttikin välillä nuorten meno.

Eksyin myös diskoon joksikin aikaa. Tiesimme menevämme diskoon, mutta ennen tuota en tiennyt, miten kamala paikka se on. Tiedän sen, etteivät uskovaiset ruukaa käydä diskoissa, mutta lähdin silti. Yksin hostellille neljäksi tunniksi jääminen ei ollut kovinkaan mukava ajatus ja kaikki kannustivat minua lähtemää. Olin noin vartin sisällä, mutta sitten minun oli yksinkertaisesti pakko poistua ulos. En meinannut edes pysyä pystyssä ja oksetti. Löysin sitten vihdoin yhden Rotexin ja sanoin, etten halua olla täällä. Onneksi minua ymmärrettiin ja yksi miespuolinen Rotexi saattoi minut hostellille, vaikka matka oli tuskin kilometriäkään. Miespuolinen sen vuoksi, ettei nuoren naisen ole turvallista kulkea yksin iltamyöhällä Berliinissä. Tämä oli ensimmäinen kerta diskossa ja viimeiseksi jää. Disko on kamalampi kuin edes olen voinut kuvitella.

Alkoholia ja paljon

Täällä on tapana mennä onnittelemaan keskiyöllä sitä, joka täyttää 18. Yhdellä puolitutulla on tänään syntymäpäivä, joten viime yönä on tullut valvottua. Kahdeksan aikaan poljin ystäväni kanssa hänen yhden toisen ystävän kotiin. Sinne tuli kaksi muutakin nuorta tyttöä. Askartelimme taulun tapaista isoa korttia, söimme suklaata ja joimme, Minulle riitti vesi, mutta niille muille neljälle ei. Illan aikana meni reilu parikymmentä desin viskiä (15promillea) ja kahdeksan 0,33desin olutta (2,5promillea). Tuosta voi laskeskella kuinka paljon yksi joi, kun kaikki joivat suunnilleen saman verran.

Pöydältä löytyy vesipullo ja ikäävää
kyllä, mutta myös olutta.

Puoli kahdentoista aikaan lähdimme pyöräilemään parin kilometrin matkan päivänsankarin kotiin. Ihmettelin, ettei alkoholi näkynyt mitenkään vaan pyöräily näytti sujuvan ihan normaalisti. Tasan kello kaksitoista keskiyöllä lauloimme "Paljon onnea vaan" turkiksi ja heti perään saksaksi. Lauloimme turkiksi, koska ystämme on kotoisin Turkista. Yhdet olutpullot korkattiin vielä puolenyön jälkeen. Minun olisi tehnyt mieli lähteä kotiin jo alkuillasta ja sen olisin voinut tehdäkin. En kuitenkaan halunnut jättää 17-vuotiasta paljon alkoholia juonutta tyttöä pyöräilemään yksin yöllä kaupungin läpi. Minulle tarjottiin monta kertaa, mutta sanoin, etten käytä lainkaan alkoholia.

Seuroja Saksassa

Jumala kuulee rukoukset.

Pari viikkoa sitten sain tietää, että Saksassa asuu joitain uskovaisia. Laitoin heti sähköpostia parille. Illalla laitoin herätyksen ja huomasin saaneeni mailia. Sinä yönä nukuin kasvot onnellisessa hymyssä. On se vaan niin mukava saada kuulla uskovaisista. Samalla sain kuulla Saksassa järjestettävistä seuroista. Tämän viikon lauantaina olisi pitänyt olla seurat, mutta ne peruuntuivat. Marraskuun alkuun on kuitenki ehkä lähetysseurat. Aika varmaa se jo on, mutta vielä iha lopullista varmuutta ei ole. Odotan noita seuroja enemmän kuin mitään muuta.

Sain postia taas kotiväeltä. Siskoni oli kirjoittanut kirjeen ja piirtänyt kuvia raamatusta. Kyllä yhdeksänvuotiaskin (kohta yhdeksän) ymmärtää jo uskon ja seurojen merkityksen. Äitini oli kirjoittanut pitkän kirjeen isolle paperille. Paras oli kuitenkin postin mukana tullut Päivämies ja Siionin lähetyslehti. Niitä on luettu ja luettu ja vielä kerran luettu. Siionin lähetyslehdessä oli yksi artikkeli myös saksaksi. Host-äitini halusi mielellään lukea sen, joten kyseinen lehti on nyt hänellä luettavana. Kirjoitan tähän samat laulun sanat, jotka äitini kirjoitti kirjeeseen. Sanat ovat siionin laulun 326 viides säkeistö:

"Sanaasi meidät juurruta, kirkasta meille Kristusta. Suo, että

valtakuntasi rakkaana meille pysyisi."

Kaipausta

Voi kun sitä niin kaipaa seuroja. En tiennyt, että näinkin kovasti voi haluta seuroihin. Monesti on rukous kääntynyt Taivaan Isän puoleen, josko edes yhdet lähetysseuraat tänne jonnekin lähettyville tämän vuoden aikana tulisi. Edes yhdet. Viime yönä näin unta, että täälä oli lähetysseurat ja aamulla herätessä tuli pettymys, kun tajusin sen olleen vain unta.

Kaipaan niitä pieniä taivaan taimia. Olen viimeksi elkuun ensimmäinen päivä saanut pitää pientä lasta sylissäni, omaa rakasta veljeäni. Siitä on aivan liian pitkä aika. Mama (host-äitini) kysyi eilen syytä alakuloisuuteeni. No olenhan minä sairaana ollut jo reilu viikon, että ehkä sekin vähän masentaa. Vastasin, että kaipaan pieniä lapsia, kun täällä ei ole. Sain vastaukseksi, että isoja lapsia on, mutta pieniä ei enää tuu. Itse voit sitten niitä pieniä lapsia hankkia. Jäin miettimään vastausta koko illaksi. Mama on jo sen ikäinen, ettei välttämättä saa enää lapsia tai sitten ei vain halua. Minun teki mieli sanoa jotain, mutta en tiennyt mitä. Jatkoin vaan hiljaa palapelin tekoa.

Mama on helpottanut vähän ikävää ruualla, mutta kaipaan seuroja ja rakkaita ihmisiä, en niinkään ruokaa. On se kuitenkin tuntunut mukavalta syödä lihapullia ja pottuja puolukkahillon kera. Aamulla söin kasan täysjyvänäkkileipiä (vai mitä lie Ikean näkkäreitä) Eilen aamulla, kun olin sairaana kotona (niinkuin tänäänkin olen), mama keitti minulle kaurapuuroa suolan kanssa. Täällä kaurapuuro keitetään runsaan sokerimäärän kera, mitä en voi ymmärtää.

Jos joku miettii lomamatkaa, niin täällä ois yks, joka kipeästi kaipaa uskovaisen seuraa. On tämä kaunista seutua, joten lomamatka vain Saksan Lingeniin. :)

Yökylämeininkiä

Viikko sitten sunnuntaina tulin kotiin väsyttävän viikonlopun jälkeen. Olin ollut Rotexien järjestämässä yökylässä. Rotexit ovat nuoria, jotka ovat olleet itse vaihdossa Rotary-järjestön kautta. Tapsin siellä toki monia mukavia nuoria, mutta päällimmäiseksi minulle jäi kurja ja ahdistava olo. Nukuimme kaikki yhdessä samassa tilassa, liikuntasalissa. Iso osa valvoi koko yön tanssien. Salissa nimittäin pauhasi rokki ja valot välkkyivät koko yön. Jossakin vaiheessa aamuyöstä volyymiä pienennettiin, jotta halukkaat voisivat nukkua. Ei siellä silti voinut nukkua. Arvata saattaa, millaista on, kun epäuskovaisia nuoria tyttöjä ja poikia nukkuu samassa tilassa. Minun teki mieli juosta keskellä yötä junalle ja puksuttaa kotiin, mutta en olisi osannut.

Tiedän ainakin, etten toista kertaa mene tuollaiseen. Vaikka Rotaryn säännöissä on neljän D:n sääntö: no drinking, no driving, no date, no druks (oikeinkirjoituksesta en tiedä), vaihto-oppilaista löytyy sääntöjenrikkojia. Tupakkaa ja alkoholia menee ja on joillain tyttö-/poikaystäväkin. Ajamisesta en tiedä. Sääntöjä ei ole tehty rikottaviksi ja, miksi hieno vuosi pitää pilata päihteillä yms. Minä en siihen lähde mukaan. Jäin tämän viikon perjantain tapaamisesta pois, eikä harmita yhtään. en olisi kyllä kuumeisena muutenkaan päässyt, mutta en edes harkinnut sinne menoa.

Pari päivää yökylän jälkeen kotiväeltä Suomesta tuli postia. Oikeastaan päätarkoitus taisi olla lähettää Suomi-pinssejä ja tärkeitä posteja, jotka olivat tulleet minulle. Minulle jäi kuitenkin mieleen äitini kirje, jonka hän oli kirjoittanut juuri ennen kuoren postiin viemistä. Se oli lyhyt ja kertoi kotoisasti kuulumisia ja kiireisestä, työntäyteisestä päivästä. Loppuun äitini oli kirjoittanut raamatunjakeen, jonka haluan aina muistaa ja elää sen mukaan.

"Pidä usko ja hyvä omatunto, jonka muutamat ovat

hyljänneet ja uskossa haaksirikkoon tulleet"

1. Tim. 1:19

Aamulla etsin tuon kohdan raamatusta ja luin saman tien koko luvun. Oli ihan hyvä ottaa oma pieni Biblia matkaan. On minulla virsikirjakin (siionin laulujen kera), josta laulelen aina välillä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut virsi 319. Olemme laulaneet sitä paljon ystävieni kanssa iltakylissä. Kun ajoimme lentokentälle, vanhempani lauloivat tätä virttä. Minäkin yritin, mutta itkin.

"Sä kuljet seurassa Jeesuksen,

sen kertoo katseesi riemuinen,

sen kertoo laulusi helkkyvä

myös murheen kyynelten keskellä.

Ei tunne rauhaasi maailma,

ei huomaa tielläsi kukkia,

se aallon leikkeihin kiintyen

ei tiedä helmistä syvyyden."

En kirjoita tähän niitä kaikkia kahdeksaa säkeistöä, mutta halutessa voit avata virsikirjan virren 319 kohdalta ja katsoa loppuvirren sieltä. Jokainen säkeistö koskettaa.

Juhlia ja elokuvia

Viime viikolla oli kotonamme juhlat. Epäuskovaisten juhliin taitaapi yleensä kuulua alkoholi ja kevyt musiikki. Niin tääläkin kertaa. Taustalla soi koko ajan musiikkia, joka oli vain ja ainoastaan kevyttä. Viinilasi oli melkein jokaisella kädessä ja oluttakin meni paljon. Itse jätin kaiken juomisen ottamatta ja vältyin näin kilistelyltä. Kävin vain välillä keittiössä juomassa vettä. Ei sitä kukaan kysellyt, miksi teen niin. Tuntuu kiusalliselta seurata vierestä, kun toiset juovat. Tekisi mieli sanoa siitä, mutta en osaa. Host- perheeni kyllä tietää, etten minä eikä perheeni juo alkoholia tai katso elokuvia.

Onneksi olen saanut sanottua, etten halua katsoa elokuvia. Ainoa, mitä täällä olen telkkarista katsonut, on olympialaisten avajaiset ja eilinen Suomi-Saksa jalkapallo-ottelu (Suomi hävisi). Ei ole aina helppoa pysyä poissa sieltä, missä katsotaan elokuvia. Silti pysyn pois. Tuntuu kuitenkin helpottavalta, kun minua ei pyydetä katsomaan ja kaikki hyväksyvät sen, etten halua katsoa.

Olemme kaikki hellässä huomassa.

Taivaan Isän käsissä ovat pienet lintusetkin.
Puuveistos takan reunalla

Nettiseuroissa

Seuroistan jää päällimmäisenä yleensä kiitollinen mieli. Kiitollisuus on korostunu täällä kaukana muista uskovaisista. Seurat haluaa kuunnella, vaikka pino läksyjä odottaisi tekijää ja vaikka netti pätkisikin vähän väliä. En hyödy mitään tehdyillä läksyillä, jos omalla tunnolla ei ole rauha. No, tietenkään yhet seurat eivät niin paljon merkitse, mutta tavaksi se ei saa tulla.

"Menkää ja kaikille julistakaa jo sanaani pelastavaa."

Kuuntelin nettiseuroja Tampereen rauhanyhdistykseltä. Sanat tulivat kuin minulle tarkoitettuina. Asioita, joita olen miettinyt ja joita minulle on tapahtunut, tuli esille puheessa. Jumala antoa sanansa palvelijan kautta, nyt kuin ennenkin. Puhetta kuunnellessa tuli mieleeni, että voinko minä muka olla vastaamassa kysymyksiin uskosta. Miksi teet noi? Miksi et tee tuota? Olen liian huono. Ei täällä ole muitakaan uskovaisia, joten ainoa vastaaja olen minä. Enkä ole jättänyt vastaaamatta vielä kertaakaan, vaikka uskosta on vaikea puhua (varsinkin saksaksi).

"Nyt uskossa autuuden rantaa

jo täältä me katselemme.

Jo virtemme kiitosta kantaa,

me toivossa riemuitsemme.

Vaan kerran kun pääsemme karitsan luo,

soi laulumme uusi kuin pauhaava vuo.

Se iäistä kiitosta Herralle soi,

hän armahti, taivaaseen toi."

Virsi 178

Miksi ei?

Koulussamme voi valita, opiskeleeko katolista vai evankelista uskontoa. Pyysin päästä evankeliseen opetukseen, koska se tuntui olevan lähempänä. Täällä evankelinen kirkko on aika erilainen kuin Suomessa, mutta katolinen uskonnonopetus olisi varmasti vielä erilaisempaa. Opettaja kysyi, että mihin uskontokuntaan kuulun. Vastasin olevani lestadiolainen (laestadian lutheran englanniksi). Eipä täällä lestadiolaisista tiedetä. Host-äidille olen näyttänyt LLC:n nettisivut ja hän luki sieltä englanniksi tietoa. Varmempi se on kuin googlettelu.

Eilen uskonnontuntien aluksi vastailtiin joihinkin kysymyksiin paperille. Siinä kysyttii mm. lempiruokaa, lempielokuvaa ja mitkä kolme asiaa ottaisin mukaan autiolle saarelle. Älkää kysykö, miten nämä kysymykset liittyvät uskontoon. En minäkään tiedä. Vastasin elokuvakysymykseen, etten katso elokuvia, koska en halua. Enempään ei kielitaitoni riittänyt.

Elämä on yhtä labyrinttiä.

Iltapäivällä yksi luokkakaveri kysyi, miksi en katso elokuvia. Mistäköhä hän sen tiesi, kun ei edes ollut samassa uskonnonopetuksessa? Tieto kulkee nopeaa näemmä. Yritin selittää hänelle ja niille muutamalle muulle uteliaalle, mutta sain sanottua vain, että en halua ja olen lestadiolainen. Tunnen itseni huonoksi, kun en osaa selittää. Tiedän, etten osaisi välttämättä suomeksikaan. Host-äidille kerroin google translaten avulla elokuvien antavan huonoja vaikutteeita ja, että haluan pysyä uskomassa.

En ole muistanut vielä kertoa perheelleni, etten kohottele maljoja. Jouduin viikonloppuna ravintolassa kiusalliseen tilanteeseen, kun kaikki kohottelivat maljoja. Toiset katsoivat minua kummeksuen ja ehkä luulivat, etten tiedä tapaa kohotella maljoja. No onneksi se tilanne meni nopeasti ohi, vaikka se jäi vaivaamaan minua. Miksi uskovaiset eivät kohottele maljoja? En ole ennen edes ajatellut, etteivät uskovaiset tee tätäkään. Kummini kirjoitti viestissään ennen lähtöäni maljojen kohottelusta: "Toivota rohkeasti onnea, mutta jätä maljasi nostamatta." Kun jouduin vastaavaan tilanteeseen, jätin maljani nostamatta. Silti en ole vielä kertonut miksi. En oikein itsekään tiedä, miksi en kilistele, mutta haluan kunnioittaa kummini neuvoa ja tapaa, jonka olen oppinut.

Nyt alkoi nettiseurat, joten tämä postaus päättyy tähän. :)

Musiikkia

Onneksi on nettiseurat ja skypenkin välityksellä saa synnit anteeksi. Tuntuu levottomalta, jos kotona soi jotai kevyempää musiikkia. Sitä ei onneksi tapahdu kovin usein. Laulua ja soittoa sen sijaan kuuluu lähes koko ajan, sillä perhe on hyvin musikaalinen. Laulut eivät yleensä ole sellaisia, joita mielelläni kuuntelisin. Host-sisareni soittavat mielellään elokuvamusiikkia ja se on onneksi usein klassista.

Itse soittelen pianolla virsiä ja siioninlauluja klassisen musiikin lisäksi. Laulankin niitä välillä ihan huomaamattani. No, eihän täällä laulun sanoja kuitenkaan ymmärretä. Minulla on yhdessä laulukirjassa osa lauluista myös saksaksi. Mama tiesikin pari niistä lauluista ja pyysi minua soittamaan niitä. Tämä kirja on siis Hartaisiin hetkiin lauluja -kirja.

Uusia siioninlauluja laulamassa siskon kanssa Jämsän kesäseuroissa.

Perheen vanhin lapsista, minua kymmenkunta päivää nuorempi tyttö, seurustelee. Kun kuulin hänen poikaystävänsä olevan tulossa, mietin miten suhtautuisin häneen ja heihin. Epäuskovaisten seurustelu kun on mitä on. Sain kuitenkin yllättyä. Nämä nuoret käyttäytyivät kuin uskovaisetkin. Niin ja poikaystävä lähti yöksi omaan kotiin ja tuli aamulla takaisin. Kiitän mielessäni heitä, sanoiksi en välttämättä osaisi tällaista kiitosta pukea, saksankielisin sanoin.

Perheeni täällä

Perhe, jossa elän muutaman ensimmäisen kuukauden, on hyvin uskonnollinen. Sunnuntaisin kymmeneltä on aina seuratilaisuus. Talo on samantapainen kuin rauhanyhdistykset, mutta tilaisuus erilainen. Olin eilen heidän mukanaan "kirkossa". Se muistutti mielestäni ennemminkin kevätjuhlaa kuin seuratilaisuutta. Muutama lapsi esitti yhden raamatunkohdan: Jeesus oli opetuslasten kanssa kalastamassa ja, kun hän oli nukahtanut, nousi myrsky. Aikamoista teatteria se oli.

Host-veljeni Lucas lähtee vaihtoon parin viikon kuluttua, joten siellä rukoiltiin hänen puolestaan ja samassa yhteydessä minunkin puolesta, vaikka en kuulukaan heidän uskontoonsa. Kaikki tänä syksynä koulunsa aloittavat, kolme tyttöä, menivät eteen ja heidänkin puolesta rukoiltiin. Lucaskin meni eteen, mutta onneksi minun ei tarvinnut.

Host-äitini Edelgard sanoin minulle ensimmäisnä iltana, että Jumala on aina luonani. Monesti iltaisinkin hän toivottaa Jumalan siunausta tai jotai sinne päin. Se tuntuu turvalliselta, vaikka toisaalta ristiriitaiselta, sanojahan ei ole uskomassa. Tottakai hän silti saa toivottaa Jumalan siunausta.

Tässä perheessä rukoillaan aina ennen ruokailua. Kaikki kokoontuvat pöytään, rukoillaan ja sitten aletaan syömään. Ruokailua kunnioitetaan ja pöydästä noustaan vasta, kun kaikki ovat syöneet. Jos joku ottaa lisää, ei häntä tarvitse odottaa. Niin ja lupa pöydästä poistumiseen tulee vanhemmilta.

Nämä kolme enkeliä katselevat huoneeni nurkaasta :)

Alkua

Kuuntelin äsken nettiseuroja. Ensimmäisen laulun alkaessa kyyneleet tulivat, vaikken halunnut. Kirjoittaessani tätä kuuntelen samalla siionin lauluja.

Lähdin Suomesta viime maanantai-iltana, kuusi päivää sitten. Yleensä kerran viikossa seurat ovat olleet sopivin väliajoin, ei liian pitkiä välejä. Täällä epäuskoisten keskellä viikko ilman seuroja on tuntunut liian pitkältä.

Tämä on lähinnäkin blogin aloitusteksti. Lähdemme Rotaryn grillitapahtumaan. Rotary on vapaaehtoisjärjestö, jonka kautta olen vaihdossa. Luultavasti sieläkin olut ja viini ovat suuressa osassa, mutta onneksi Rotaryn vaihto-oppilaat eivät saa juoda, joten minulle ei tarjota.