Seuroistan jää päällimmäisenä yleensä kiitollinen mieli. Kiitollisuus on korostunu täällä kaukana muista uskovaisista. Seurat haluaa kuunnella, vaikka pino läksyjä odottaisi tekijää ja vaikka netti pätkisikin vähän väliä. En hyödy mitään tehdyillä läksyillä, jos omalla tunnolla ei ole rauha. No, tietenkään yhet seurat eivät niin paljon merkitse, mutta tavaksi se ei saa tulla.
"Menkää ja kaikille julistakaa jo sanaani pelastavaa."
Kuuntelin nettiseuroja Tampereen rauhanyhdistykseltä. Sanat tulivat kuin minulle tarkoitettuina. Asioita, joita olen miettinyt ja joita minulle on tapahtunut, tuli esille puheessa. Jumala antoa sanansa palvelijan kautta, nyt kuin ennenkin. Puhetta kuunnellessa tuli mieleeni, että voinko minä muka olla vastaamassa kysymyksiin uskosta. Miksi teet noi? Miksi et tee tuota? Olen liian huono. Ei täällä ole muitakaan uskovaisia, joten ainoa vastaaja olen minä. Enkä ole jättänyt vastaaamatta vielä kertaakaan, vaikka uskosta on vaikea puhua (varsinkin saksaksi).
"Nyt uskossa autuuden rantaa
jo täältä me katselemme.
Jo virtemme kiitosta kantaa,
me toivossa riemuitsemme.
Vaan kerran kun pääsemme karitsan luo,
soi laulumme uusi kuin pauhaava vuo.
Se iäistä kiitosta Herralle soi,
hän armahti, taivaaseen toi."
Virsi 178
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti